"Elämää, ei sen enempää,
on kaikki tää, koita ymmärtää.
Vain elämää..."
Mulle antaa voimaa mun ihanat ystävät. Mä olen siitä onnekas, että mulla on ympärillä paljon ihmisiä, jotka oikeesti välittää siitä mitä toiselle kuuluu. Ihmisiä, joilla on halu auttaa myös silloin kun tarttee apua kauppaan jne. Tai ystäviä, jotka lähtee sille pienelle kävelylle silloin kun tietää että se on mun jalalle ponnistus ja heille itselleen "ei edes lenkki". Tai ystäviä, jotka kuuntelee juuri silloin kun kaikki ajatukset vaan tulee ulos. Kuten tämän viikon tiistaina. Tai ystäviä, joiden kanssa ei tartte puhua koko asiasta mitään vaan saa keskittyä vaan muihin asioihin.
Viime vuoden 3.4. oli kaunis aurinkoinen kevättalven aamu. Osasta kävelyteitä olivat jo lumet ja jäät sulaneet. Joissakin kohdissa oli vielä lenkkarin alla aamurapsakassa kelissä murtuvaa lunta ja jäätä. Aurinko oli noussut jo lähtiessäni lenkille klo 9 aikaan ja paistoi Kurikan rivitalojen kattojen yllä suurena ja kirkkaana. Mä lähdin lenkille. Niin mä olin tehnyt tammikuusta asti, joka viikko monta kertaa. Töihin piti mennä kello yhteentoista. Ihana keväinen olo, jota mikään ei voisi pilata.
Tänään on 3.4., vuosi vaan on eri. Tänäänkin oli aurinkoinen aamu. Ruoho vihertää ja juoksukeli on paras mahdollinen. Ihanan lämmintä. Ei tarttis enää pukeakaan paljon päälle lenkille lähtiessä.
Viime vuonna mulla oli pitkä työpäivä. Päivä huipentui luokan omaan vanhempainiltaan, jossa ohjelmassa oli terveellisiin elämäntapoihin liittyvää tekemistä, iltapalaa, sählyä ja venyttelyä. Mä pääsin tuskin kävelemään. Liikkeelle lähtö teki äärimmäisen kipeää. Oikeastaan kaikki teki kipeää.
Tänään erona viime vuoteen on se, että mä olen parantelemassa jalkaani kotona....jälleen kerran...Se ei kestänytkään kävelylenkkejä, 2 vesijuoksukertaa, 2 ilman painoja tehtyä lihaskuntoharjoitusta ja 3 hiihtoyritystä 1 kuukauden sisään tehtynä. 17.3. asti (tai ailahdellen sieltä hiihtolomasta alkaen) on käyty taistelua taas jalan kanssa. Nyt viimeisestä "liikunta"kerrasta on 3 viikkoa. Viime viikon perjantaista olen yrittänyt levätä jalan kanssa kotona. Fysioterapeutti on huolissaan, minä olen huolissani. Taasko se alkaa?
Viime vuonna mulla oli pitkä työpäivä. Päivä huipentui luokan omaan vanhempainiltaan, jossa ohjelmassa oli terveellisiin elämäntapoihin liittyvää tekemistä, iltapalaa, sählyä ja venyttelyä. Mä pääsin tuskin kävelemään. Liikkeelle lähtö teki äärimmäisen kipeää. Oikeastaan kaikki teki kipeää.
Tänään erona viime vuoteen on se, että mä olen parantelemassa jalkaani kotona....jälleen kerran...Se ei kestänytkään kävelylenkkejä, 2 vesijuoksukertaa, 2 ilman painoja tehtyä lihaskuntoharjoitusta ja 3 hiihtoyritystä 1 kuukauden sisään tehtynä. 17.3. asti (tai ailahdellen sieltä hiihtolomasta alkaen) on käyty taistelua taas jalan kanssa. Nyt viimeisestä "liikunta"kerrasta on 3 viikkoa. Viime viikon perjantaista olen yrittänyt levätä jalan kanssa kotona. Fysioterapeutti on huolissaan, minä olen huolissani. Taasko se alkaa?
Lantion kaari reagoi lepoon. Levossa kipua on vähän tai jopa ei ollenkaan, hermokipua ei ole ollenkaan. Seisominen, istuminen, jalan nostaminen ja kävely tekee kipeää. Kipeimmät kohdat ovat istuinluusta nivusen jänteeseen asti olevalla alueella. Vasen reisi erityisesti takareiden yläosasta ja sisäsivusta polveen asti kramppailee tai on ihan krampissa. Pakara kramppaa välillä, samoin pohje. Alaselkä ja alavatsa on ajoittain kipeä ilmeisesti heijastekivuista. Joten kengän kärjet on jälleen suunnattu kohti lääkäriä. Fysioterapeutti haluaisi uudet magneettikuvat, jotta voitaisiin poissulkea kivun aiheuttajia ja tiedettäisiin mitä oikeastaan hoidetaan. Ja mikä tätä aiheuttaa. Onko kyseessä repeämä, luun uusi hienoinen murtuma vai ehkä luun sisään kasvanut sidekudos? Toivotaan, ettei ainakaan jälkimmäisin.
Huoh. Moni vierestä tätä seurannut on kysynyt, että mistä mä sitä positiivisuutta jaksan ammentaa?
Mä väitän, että se on asenteesta kiinni. Lisäksi tarvitaan kykyä nähdä ja ottaa vastaan positiivista ympäriltään. Ja valikoivaa muistia, muistia muistaa hyvät asiat voimakkaammin kuin huonot asiat.
Mä saan voimaa mun luokasta. Kävin tänään töissä viemässä kollegoille kiitos -leivonnaisia tehdystä vaalityöstä ja oppilaille koemateriaalia. Oli kiva nähdä tuttuja kasvoja ja huomata, että hyvästä sijaisesta huolimatta siellä mua odotetaan. "Ope, miten sä voit?" kysyi yksi poiketessani pikapikaa luokassa. Sanoin palaavani maanantaina. Ihmiset töissä on asia, joka antaa mulle voimaa.
Mä saan voimaa mun luokasta. Kävin tänään töissä viemässä kollegoille kiitos -leivonnaisia tehdystä vaalityöstä ja oppilaille koemateriaalia. Oli kiva nähdä tuttuja kasvoja ja huomata, että hyvästä sijaisesta huolimatta siellä mua odotetaan. "Ope, miten sä voit?" kysyi yksi poiketessani pikapikaa luokassa. Sanoin palaavani maanantaina. Ihmiset töissä on asia, joka antaa mulle voimaa.
Mä saan voimaa mun perheestä ja pienistä siskon/veljen lapsista, kokkaamisesta ja leipomisesta, kirjoittamisesta, onnistuneesta vaalikampanjasta (tiia-pauliina.blogspot.fi), eduskuntavierailusta, huumorista (aika mustasta sellaisesta, mitä tähän jalkaan tulee), shoppailusta, harrastuksista...ihan vain elämästä yleensä.
Huumorin puolesta tää allaoleva kuva jotenkin uppos näin vuoden liikkumatta olleelle. Aattelin olla rantakunnossa tänäkin vuonna ;)
Huumorin puolesta tää allaoleva kuva jotenkin uppos näin vuoden liikkumatta olleelle. Aattelin olla rantakunnossa tänäkin vuonna ;)
Terveys on iso osa elämää, sitä ei voi tämän vuoden jälkeen todellakaan kieltää. On se. Mutta elämässä on paljon sellaisia asioita, joita en näe ennenkuin ne laitetaan näkemään. Mä en koe, että olisin tästä asiasta ihan näin kovaa opetusta omalle kohdalleni tarvinnut, mutta ajattelen, että ehkä mun tehtävä on sitten kertoa siitä teille muille.
Pysähtykää. Katsokaa, mitä teillä on. Miettikää, mistä voitte nauttia kaikesta huolimatta. Ja eläkää elämä, älkää vaan selviytykö. Niin mäkin teen.
Toivotaan, että ensi vuonna 3.4. sataa, mutta mulla olis jalka paremmassa kunnossa. Ilta voisi olla yhtä kaunis kuin tänään. :)
