I ran LDN!

"Just maaliin. Aika jossain tunti ja 1-2min päälle. Huh. I did it! Harmi, että tunnin alitus jäi parista minsasta kii."

Näin kirjoitin tekstiviestissä, jonka lähetin heti maaliviivan ylitettyäni. Halusin jakaa kokemuksen heti minulle tärkeän ihmisen kanssa. Seuraavaksi viestin saivat äitini (mökillä kööri odotteli viestiä :D ) ja pt Marianne, koska tiesin heidän olevan hengessä mukana. Olin juuri laittanut Sports Trackerin pois päältä, kuvauttanut itseni maalissa ja yritin kävellä eteenpäin. Kävelystä ei meinannut tulla mitään. Olisi ehkä ollut vielä helpompi juosta, kun kävely tuntui heti kangistavan tärisevät jalat. Fiilikset olivat sekavat, samaan aikaan helpottuneet, voiton riemuiset ja väsyneet. Mutta paras oli vielä tulossa...

Aloitetaanpa alusta.

Kesäkuun kolmannella viikolla (15.6. alkava viikko)  vasen jalka piti minua jännityksessä. Reisi kramppaili, alaselkä oireili ja vasemmalla vatsan puolelta ilmeisesti kalvo (täysin tietämätön arvailee), joka menee vatsan puolelta selän puolelle  oireili myös kiristellen. Viikon aikana söin tuplana magnesiumin edistääkseni jalkojen palautumista. Liikuin kohtuullisissa määrin  pelaten golfia pari kierrosta tiistaina ja keskiviikkona. Torstaina ennen reissuun lähtöä kävin salilla Mariannen kanssa tekemässä treenin. Juoksin matolla 15-20min ja treeni itsessään oli toiveestani palauttava eli sisälsi esim. lihaksia ja linjoja avaavaa rullailua jne.

Perjantaina ja lauantaina tulikin sitten käveltyä paljon Lontoossa. Kävimme ilmoittautumassa ensitöiksemme NikeTownissa sunnuntain tapahtumaan. Ilmoittautumisen yhteydessä saimme tapahtumakassin, joka sisälsi rannekkeen, kenkächipin, ohjeet sekä tapahtumapaidan.

Perjantaina jalat olivat pohkeiden ja takareisien osalta aivan tukossa. Takareiden yläosassa istuinluun alueella kudoksissa tuntui kipua, jonka arvelin olevan peräisin matkustamisesta sekä istumisesta. Kipua oli kuitenkin vähemmän kuin esim. syksyllä lennon jälkeen, mikä sekin oli hyvä asia. Särkylääkkeet auttoivat kuitenkin näihin kipuihin, eikä näin ollen suurempaa kramppia tullut, jota olin mielessäni vähän pelännyt.

Lauantain aikana takareisien tukkoisuus helpotti ja sunnuntaiaamuna oli jopa helppo olla.
Aamusella kävimme aikaisella aamiaisella hotellilla. Juuri ennen lähtöä huomasin, että kotona lataamani Polarin kello oli tyhjentänyt latauksensa mittaamalla jotakin aikaa itsekseen, joten totesin ettei sykearvoja saisi mitattua reitin varrelta. Onneksi puhelimessa on Sports Tracker, niin reitin sai edes mitattua. Aamiaisen jälkeen siirryimme metrolla Victoria parkin läheisyyteen. Kävelimme metrolta tapahtumapaikalle muiden osallistujien kanssa. Metro oli siis täynnä tyttöjä, joilla oli oranssi tapahtumapaita päällä, kenkächippi tai juoksijan ranneke kädessä. Olihan täyttä jo metrossa. We run London -tapahtuma oli myyty loppuun, joten paikanpäälle oli tulossa 10 000 naista sekä yleisö.

Tapahtuma-alueelle päästyämme (kävely noin 30min metroasemalta) lähtökarsina löytyi helposti. Lämmittelin ja venyttelin itsekseni tapahtuma-alueella ja porttien auettua siirryin lähtöalueelle. Tunnelma tiivistyi selkeästi, kun tapahtumaan osallistuvien määrä alkoi hahmottua silmin nähden kaikkien juoksijoiden puettua päälle samanlaiset paidat. Lähtöalueella oli vielä Niken järjestämä yhteislämmittely. Juoksu taisi päästä alkamaan sitten noin 10.50 eli noin 20min luvattua myöhemmin. (ennakkoinfossa 10.30). Minua tämä ei haitannut millään tavalla. Fiilis oli katossa.

Juoksureitti juostiin kahteen kertaan. Yleisöä oli koko reitin varrella kannustamassa valtavat määrät. Tarjolla oli vettä ja appelsiinin lohkoja juoksijoille. Joissain kohdin oli myös musiikkia tarjolla, mikä oli oikein piristävää. Yleisö tällaisessa tapahtumassa tuo todella tunnelmaa juoksuun ja saa tsemppaamaan omien voimien kanssa loppuun saakka.
Reitin pohja oli tasainen. Kierroksen takalenkillä oli pientä nousua, joka näkyi ehkä vähän juoksuajoissa ja tuntui vähän jaloissa, mutta hyvin tasaiseksi voisi maastoa kuvailla. Varsin mukava tällaiselle tapahtumalle. Kelikin sattui kohdalleen. Juoksun aikana keli muuttui pilvisestä aurinkoiseksi ja iltapäivä oli lämmin. Se taisikin kruunata fiiliksen.

Oma juoksu pysyi hyvin kasassa. Asento pysyi jatkuvasti ryhdikkäänä ja kädet liikkuivat opetettua rataa vartalon sivuilla eikä hakeutunut heilumaan edessä ristiin. Jalat tuntuivat kohtuullisen kevyiltä ja askel rullaavalta. Ainoastaan vasemman jalan nilkan etuosa sekä säären etuosa antoivat välillä kramppimaisilla otteilla merkkejä siitä, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Kun en jäänyt ajattelemaan kiputunnetta sen enempää, ei se noussut häiritsemään suoritusta. Paljon oli matkalla ohitettavia, mikä sinällään sai ainakin minut tsemppaamaan juoksuni kanssa. "Jos vähän rutistan, saan ehkä vielä noikin kiinni..."

Ensimmäisen kierroksen jälkeen tunsin, että voimat riittävät hyvin juoksun loppuun asti. Kiristin ainakin omasta mielestäni vauhtia toiselle kierrokselle. Viimeiset 2 kilometriä tulin mielestäni kovempaa kuin koko muulla matkalla. Viimeinen 700m tuli juostua mielestäni kovaa. Kiristin tahtia vielä 500m kohdalla, mutta 300m ennen maalia annoin vähän periksi, koska syke tuntui nielussa asti. Täysiä kuitenkin maaliin asti. Olin noin 6km kohdalla laskeskellut, että juoksuaika pitäisi jäädä tuntiin. Yritin kaikkeni, jotta saisin sen alle. Olin 60min tavoiteajan ilmoittautuessani asettanut itselleni ja siitä en halunnut tinkiä.

Maaliin saavuttuani Sports Tracker näytti 1h ja reilua 2 minuuttia. Olin sen kuitenkin laittanut päälle hieman ennen lähtöä, joten tiesin, että siinä voisi olla ehkä minuutti liikaa. Harmitti vähän, mutta eniten oli tunne, että nyt tuuletetaan. Takana on valtava määrä työtä, jotta tänä päivänä voin juosta. Olisi ollut upeaa jakaa tämä maaliintulo jonkun läheisen kanssa, mutta ehkä joku toinen kerta. Onnea on toimivat puhelinyhteydet.

Sainkin Mariannelta viestiä, että koutsi on ylpee ja niin oli oma perhekin mukana tsemppaamassa mökkitunnelmissa. Siihen tunnetilaan saadut viestit tuntuivat erittäin hyviltä. Se, että juoksee 10km ei ole iso juttu, mutta se työ mitä tämän eteen on tehty, on iso juttu. Kukaan ei, en edes itse, voinut kuvitella viime kesänä, että juoksisin tänä kesänä. On kannattanut uskoa omiin unelmiin, ja on kannattanut olla sitkeä myös niinä hetkinä, kun on tuntunut siltä ettei jaksa mitään yhtään enää. Kiitos tsemppauksesta, tuesta, myötäelämisestä läheisille. Kiitos erityisesti niistä hetkistä, jolloin minusta ei ole välittynyt positiivinen asenne, ja siitä huolimatta olette jaksaneet kuunnella, tukea, seistä vierellä ja tsempata eteenpäin. Joskus se on ollut tunti kerrallaan, joskus päivä ja sitten viikko. Te olette nähneet sen läheltä ja se ei ole ollut kaunista. Viimeiset 2 vuotta ovat todella olleet elämäni haastavinta aikaa. Onneksi löysin vierelleni sopivan fyssarin ja pt:n, joiden kanssa nyt matkaa on kuljettu kuntoutuksen parissa. Nyt liikunta on toivottavasti muuttumassa kuntouttavasta ylläpitäväksi ja kehittäväksi. Uusia tavoitteita asetetaan juoksuun. Mutta jokaisesta lenkistä, golfkierroksesta jne. muistan nauttia. Ja kuunnella kroppaani.

Mutta takaisin Lontooseen. Maaliin saavuttuani tarjolla oli heti banaania ja vettä. Lähes heti sain myös finisher packin eli Champion -kassin, jossa oli erilaisia sponsoreiden tuotteita. Tapahtuma-alueella oli tarjolla lasillinen skumppaa ja matkalla alueelle sain vielä finisher -korun. Se on Alex Monroen tapahtumaa varten suunnittelema koru. Nyt se roikkuu makuuhuoneeni peilissä. Korun vieressä on laatta, jossa lukee Make each day your masterpeace. Ja minähän teen.

Päästyämme hotellille saimme netin kautta tietoa virallisista ajoista. Ja sittenhän se riemu repes. Mä juoksin sittenkin 10km ALLE TUNTIIN! :) Aika oli täpärästi 59.36. Tarkemmat kilometriajat tuossa kuvassa. SUPERMAHTAVAHYVÄTSEMPPIFIILIS!!! Palkitsin itseni uusilla trikoilla. Nike Epic trikoot. Ihan EPIC -fiilis.

Nyt on siis palattu kotiin. Golfia tulee pelattua 3 kierrosta viikkoon, enempää kroppa ei kestä.

 Sen lisäksi käyn lenkillä, kerran viikossa pilataksessa ja salilla. Salitreeniä voisi nostaa 2 kertaan viikossa silloin, kun ulkona kelit ei ole hyvät. Tällä viikolla molempien jalkojen penikat ovat olleet tosi arat (maanantain 400m vetojen jälkeen, paras 400m aikaan 1.26), mutta muuten kroppa tuntuu hyvältä.

Syksylle olisi kiva katsoa vielä jokin 10km juoksutapahtuma esim Tampere puolimaratonille tai Midnight Run Helsingissä. Tapahtumista tuntuu saavan hyvää tsemppiä omaan treenaamiseen ennen ja jälkeen. Kokeile säkin, jos et ole jo kokeillu.

Muistakaahan myös levätä ja nauttia kesäulkoilusta. Ollaan kuulolla. :) Aurinkoa teidän jokaisen viikonloppuun! Mä aion golfata, mitäs sä meinaat?

Viikko h-hetkeen

Istun sohvalla. Kone sylissäni. Päivä on ollut tunteiden vuoristorataa, vaikka ihan keskenäni täällä kotini rauhassa olen ollutkin. Mietin, mitä teille kirjoittaisin, lähinnä mistä aloittaisin. Niin paljon on taas tapahtunut.

Luin äsken postaukseni tammikuulta. Täynnä toivoa. Olin syksyn treenaillut Boreniuksen Akun kanssa ja joulukuussa kuvioihin oli tullut uusi pt, tai oikeastaan ihan valmentajaltahan tämä rautainen Marianne Hartio tänä päivänä tuntuu. Yhteistyö Akun kanssa päättyi tammikuussa ja jatkui tiiviimmin Mariannen kanssa. Tammikuusta liikuntaa lisättiin runsaasti. Joka viikko lauantaisin kävin cardio energy, core ja venyttely eli flx -tunneilla. Puolentoista tunnin setti oli mieleen. Lisäksi kävin Mariannen treenissä viikottain. Joka viikko treeniin kuului myös juoksuharjoituksia. Vaihdellen oli myös hiihtoa, luistelua ja golftreenejä. Fysioterapiaa oli joko kerran kuussa tai 3 viikon välein. Kroppa kesti kohtuudella liikuntamäärän noston. Syksyn reistaillut vatsa oli paremmassa kunnossa ja mielikin korkeammalla kuin pitkään aikaan. Tammikuusta maaliskuun loppuun kertyi 100 harjoitusta. Koko kevään aikana on tullut yhteensä 150 erilaista treeniä kirjattua harjoituspäiväkirjaan. Se on varmaan 140 enemmän kuin koko edellisenä keväänä. Vau!

Mariannen kanssa aloitettuani on treenit tiivistäneet kroppaa ja tuloksia tullut. Keskivartalon kannatus on parantunut huomattavasti, kehon linjat alkavat toimia ja asentojen hakemiseen ei mene enää niin paljon aikaa. Hermotukset kropassa ovat korjautuneet valtavan paljon. Alkuvuodesta meinasi treeneissä tulla itku, kun tiesi mitä pitää tehdä, mutta kroppa ei vaan tehnyt sitä mitä käski sen tekemään. Nyt keskivartalo pysyy jo mielestäni hyvässä hallinnassa erilaisissa pidoissa, vatsalihasliikkeet sujuvat ja painot nousevat jo mukavasti. Kevään aikana olen muutaman kerran joutunut himmaamaan viikon ajan jalan oireilun vuoksi. Toukokuun lopulla olin kipeänä ja siksi tuli reilu viikon mittainen tauko liikuntaan. Nyt jalka on taas jonkin verran oireillut, mutta näyttäisi reagoivan lepoon melko hyvin. 

Mitä oireilu tällä hetkellä sitten tarkoittaa? Mulla menee herkästi reiden ja pohkeiden lihakset kramppiin ja krampit puolestaan kestävät PITKÄÄN. Lisäksi vasemman (eli vammapuolen) takareiden ja pakaran liittymiskohta oireilee kivuilla satunnaisesti.Välillä sinne istuinluuhun asti. Kudosalue tuntuu käteen ns. juovaiselta kipuaikana ja sen kivun tunnistaa jo helposti. Silloin tietää, että edessä on aina väh. 2 päivää lepoa. Fascialinjat eivät pysy kunnolla auki ja pakarat kramppailee aika ajoin. Vasemmalla puolella syvällä selässä tuntuu sellainen "jänne", joka välillä ikäänkuin menee paikalleen ja välillä muljahtaa jonnekin minne se ei kuulu. En tiedä, onko kyse oikeasti jänteestä, mutta siksi sen olen nimennyt.

Jalkapohjien krampeista olen päässyt kuitenkin eroon (koputtaa puuta). Lisäksi jatkuva reagointi liikuntaan on poissa ja tilalla on "hyvää" lihaskipua. Eli uskaltaa liikkuakin. Välillä sekin oli vaikeaa, kun pelkäsi liikunnan jälkeistä tunnetta. Kipu traumatisoi tietyllä tavalla, kunnes tulee jälleen riittävä kokemus siitä, mitä on liikkua kivutta.

Keväällä kävin myös juoksutesteissä. Fysioterapeutti halusi kuulla juoksutekniikan analyysia ja siihen korjattavia asioita. Lisäksi samasta oli Mariannekin kiinnostunut. Kevään treenit on rakennettu tukemaan niin golfia kuin juoksuakin ja se on tehnyt treenaamisesta tosi mielekästä myös esim. golfkierroksilla. Sykealueet olivat melko samat. Aerobisen raja nousi ylöspäin 153 ja anaerobisen laski muistaakseni 185 tai 187ään. Treeniohjeilla ja pidempiä treenejä tekemällä pitäisi sekin saada takaisin samalle tasolle ennen loukkaantumista. Maksimi on pysynyt huikeana 217 (noussut 2 pykälää). Eli edelleen on välystä missä juosta. Hapenottokyky on pysynyt samana, mutta elopainon lisäännyttyä suhteellinen osuus on pienentynyt. Eli painoa pois, niin on meno kevyempää ja hapella tilaa kulkea. Eli siltäkin osin kaikki enemmän kuin kunnossa. :)

Kevät on tuonut takaisin myös siis golfin. Vamma-alue kestää golfsvingin. Välillä alaselkä väsähtää, mutta huomaan, että salitreeni ei ole mennyt hukkaan. Lisäksi keväällä kokeilut naisten golfklinikalla Ruuttilan Kaisan opetuksessa eivät ole menneet hukkaan. Tasoitus putosi suullisella sopimuksella asetetusta 47 (tauon takia) 35 muutaman kierroksen jälkeen. Draivi ja hybridi näyttäisi toimivan jo aika kivasti, kun muistaa vaan pitää tekniikan kasassa. Suunta on hukassa välillä, mutta sekään haittaa kun mukana on aina kivoja pelikavereita. Onnellinen, että saan omaa elämää takaisin pala kerrallaan.

Mutta nyt sitten siihen, että mihin h-hetkeen on viikko?

Tavoitteeni 10km juoksuun oli tähdätty juostavaksi syksyllä 2015, mutta tuli kuitenkin sinnikään treenaamisen tuloksena toteutettua jo toukokuussa helatorstaina. Juoksin Elixian juoksutapahtumassa oman kellon mukaisesti 1h 3min ja risat päälle aikaan koko matkan. Olihan kuulkaa huikea tunne. Sain juosta matkan vielä erittäin hyvän ystäväni Heidin kanssa, joka on seisonut tässä rinnalla koko tämän erittäin vaikean elämänjakson ajan. Kiva, että saa saman ihmisen kanssa poimia sitten niitä onnistumisen hedelmiäkin koriin. Ilo tuplana ja surut puolikkaina.

Nyt vastaava on edessä, mutta tällä kertaa Lontoossa ja juhannuksena. Kroppa on jälleen laittanut psyykettä koville tässä viimeisen viikon ajan oireillessaan välillä voimakkaalla leposäryllä. No mutta, taas parin päivän levolla alue näyttäisi rauhoittuneen ja elämä siltä osin näyttäisi taas siltä, että sunnuntaina mennään ja tehdään se mihin sen päivän parhaana tuloksena voi päästä.

Olen siis osallistumassa Niken 10km juoksuun Lontoossa naisten tapahtumassa. Mielenkiintoinen tapahtuma, jossa ihmisiä on valtavasti osallistumassa ja yleisöäkin taitaa olla paikalla. Ilmassa lienee siis suurta urheilujuhlan tuntua. Toivotaan ainakin. :)

Osallistujat saavat noutaa juoksuun liittyvät tavarat jo Nike Townista (muistaakseni) perjantaina. Siellä odottelee siis kenkächippi ja esim. persikanvärinen tapahtumatoppi. Maaliin juosseet saavat muistoksi Alex Monroen suunnitteleman kaulakorun. Vau!!

Matkaan pääsen ystäväni Anun kanssa, joka on urheasti jaksanut käydä talvella kanssani lenkillä sekä vesijuoksemassa. Vesijuoksu olisi kuolemantylsää ilman hyvää seuraa. Onnea on ollut siis seura ja ennen kaikkea jutut. Tämänkin reissun lähtökohta on Kangasalan Kuohun vesijuoksualtaassa. Kallis kierros tuli sillä kerralla ;)

Sunnuntaina, kun juoksutapahtuma on, pitäisi Lontoossa olla noin 19-22 astetta lämmintä ja puolipilvistä. Tuulta noin 3m/s. Kuulostaa hyvältä. Juoksu käydään kipaisemassa puistossa, jonka on luvattu olevan fast and flat. :D Eli myötätuulta ja nopeapohja. Kaikki merkit kohdallaan. Hyvä niin!

Rapsaa ja kuvia Lontoosta teille heti, kun kotiin palailen. Ihan varmasti hyvät tunnelmat kotiuduttuani ja vähän tunteen asetuttua.

Olkaahan kuulolla.

Uusi vuosi, melkein uudet kujeet

Heips teille lukijoille pitkästä aikaa.

Viimeksi olen päivittänyt tätä blogiani heinäkuussa. Oikeastaan paristakin syystä. Kuntoutuminen on ollut edestakaisin sahaavaa, olen ollut 4 kertaa kipeänä viime syksyn aikana ja siihen vielä sitten melko kiireinen päälle. Mutta jotain positiivista tämän murtuman kuntoutumisessa on tapahtunut.

Nyt takana on siis 1 vuosi 9kk ja 5päivää, kun lantioni luut päättivät yhteistyönsä muun kropan kanssa. Ja onhan olleet pitkät kuukaudet. Kun nyt peilaan vuoden takaiseen tilanteeseen, on kuntoutuminen tapahtunut varmaankin kohtuullisesti aikataulussa, vaikka se musta itsestäni tuntuukin kuoleman hitaalta kuntoutumiselta. Viime vuonna tähän aikaan, mun ryhti oli lievästi olkapäistä etukumara, sillä tiedostamattani kompensoin kiputilaa muuttamalla asentoani. Kävelin toispuoleisesti, istuin vallan oikealla puolella tai tuolin reunalla ja seisoin pääosin jalkojen ulkosyrjillä. Kävellessä kevensin tiedostamattani vasemman jalan astumista niin, että käytin astumiseen jalan ulkosyrjää. Portaita kuljin vetämällä toisella kädellä voimakkasti kroppaa tukien. Autoa ajoin korotetulta tyynyltä, jotta lantion ja reiden kulma saatiin alle 90 asteen kulmaan. Istuessa alas kudokset saattoivat vamma-alueella "revetä" aiheuttaen pitkittyneitä kiputiloja. Kipu oli kuitenkin tuolloinkin jatkuvaa. Muistan sen tunteen kun lääkkeiden voimalla helmikuussa 2014 taisi olla ensimmäisiä ns. kivuttomia hetkiä. Ei välttämättä koko päivää, mutta kokonaisia yhtäjaksoisia tunteja kivutonta aikaa. Se oli luksusta silloin. Fysioterapeutit Sari Ratas ja Harri Laine Sääksjärven fysiopisteessä tekivät koko ajan parhaansa eivätkä antaneet periksi. Jalkaa teipattiin, sille annettiin sähköä kotonakin, faskialinjoja hoidettiin viikoittain. Hoito saattoi nostaa jopa lämpöä, niin rankkaa se välillä oli kropalle. Tärkeää tuossa hoidon vaiheessa oli se, että minulla oli asiansaosaavat, luotettavat ja erityisen sinnikkäät fysioterapeutit. Sain hoitoa kun sitä tarvittiin. Joskus useamman kerran viikossa. Tärkeää oli myös se, että pääsi juttelemaan vammasta ihmisen kanssa, jolla oli jonkinlainen käsitys siitä, miten ko. vammaa voitaisiin kuntouttaa. Se oli helpottavaa, koska siihen saakka oli juossut lääkärissä ja muilla alan spesiaaliosaajilla ja kenestäkään ei ollut siinä vaiheessa ollut muuta kuin lääkinnällistä hyötyä. Ja sekin kovin vähäistä. Jälkikäteen sanottuna, voisin arvioida, että lantion seudun murtumista kärsiviä ihmisiä ei saa jättää yksin kuntoutumaan, elämäänsä arkeaan yksin kuntoutumisen keskellä eikä miettimään yksin kuntoutumisensa vaihtoehtoja/avun lähteitä.

Näin kirjoittaessa nousee kieltämättä itku kurkkuun. Ei ollut psyykkisesti mitenkään helppoa aikaa, mutta ei ollut varaa kyllä romahtaakaan. Jatkuva murtumasta johtuva sykkivä hermokipu oli jollain lailla tammikuun aikana (9kk murtuman syntymisestä) saatu juuri rauhoittumaan marras-joulukuussa olleella totaalisella levolla ja ilmeisesti luu paranemaan. (marraskuussa 2013 otetuissa toisissa magneeteissa luu oli lähes kokonaan parantunut, muttei aivan kokonaan) Jäljellä oli siis hermokudosperäinen kipu sekä paranevien kudosten tuottamat kivut. Lisäksi ainakin naisena kuukausittainen hormonaalinen aineenvaihdunnan vaihtelu aiheutti vielä keväällä 2014 2 viikon välein ilmeneviä kipuja alueella. Lisäksi selittämättömiä kipuja löytyi myös pakaroiden sekä alaselän alueelta.

Kevään aikana opettelin siis uudelleen seisomaan, kävelemään ja istumaan. Töissä pääosin kuitenkin istuin joko tuolin reunalla tai seisoin. Erilaisia liikuntamuotoja kokeiltiin helmi-huhtikuussa, kunnes kivut tulivat runsaina takaisin. Toukokuussa saamani anafylaksian jälkeiseen kortisonihoitoon sitten kivut loppuivat. Fysiatri Eero Penttinen Terveystalolta arvioi minulle, että hermokudoksen palautumiseen menee vielä pitkä aika. Minulla oli erittäin paljon pitkittynyt murtuman hoito takana, jonka aikana hermokivun hoito ei ollut myöskään onnistunut. Tämä johti pitkittyneeseen hermokipuun, jolloin aivot ikäänkuin saavat kipuviestejä ilmankin, että alueella varsinaista kipua olisi.

Kesän aikana kävelin paljon. Kävelin, kävelin ja kävelin. Juoksin 200m vetojakin joskus, kokeilumielessä. Ihana tuuli kasvoilla ja hiuksissa. Mukava tuntea edes pieni hikikarpalo iholla. Se oli kultaa yli vuoden liikkumattoman ajan jälkeen. Ajan, jolloin usko meinasi mennä itseltä ja fyssareiltakin paranemisen aikatauluun. Keväällä oli täysin epäselvää kykenisinkö esim. koskaan uudelleen juoksemaan.

Kun kivut olivat pysyneet poissa ja kroppa kestänyt muutamia rauhallisia ryhmäliikuntojakin Elixialla, aloitin pt:n kanssa tekemisen elokuussa. Tällöin vähennettiin fysioterapiaa. Siihen saakka olin käynyt marraskuusta 2013-elokuuhun 2014 keskimäärin kerran viikossa fysioterapiassa. Ptnä toimii edelleen samainen Aku Borenius. Tosin treenit tapahtuvat tällä hetkellä ulkona. Ulkotreenit ovat kahvakuulaa, muuta voimaharjoittelua, juoksuharjoittelua, mäkiharjoittelua jne. Akun kanssa tapaan noin 1 kahdessa viikossa. Toisinaan tiiviimmin ja toisinaan harvemmin, riippuen oonko ollut kipeänä vai en.

Tosiaan tänä syksynä on vaivannut jatkuvat flunssat sekä vatsa. Käytin vuoden verran melko kovia lääkkeitä ja melkoisia määriä, joten ilmeisesti vatsa ei hoidosta tykännyt. Mikä sinänsä oli odotettavissa. Nyt on jo kuukauden verran mennyt paremmin, joten toivotaan, että tässä olisi nyt parempi vuosi näkyvissä. Eturamuksen, istuinluun ja häpyluun osalta tilanne on huomattavasti paljon parempi. Edelleenkään en kykene käymään body pump -tyyppisillä kyykkäykseen perustuvilla tunneilla. Myös kahvakuulatunnit ovat kyseenalaisia.

Ryhmäliikuntatunteja on kalenteriin kertymässä yllättävän hyvin. Tykkään Elixialla käydä erityisesti Johanna Merosen ohjaamilla tunneilla. Nyt kokeilussa ovat Core -tunti, Zumba, Healthy Back, Yoga Fire & Soul sekä venyttelytunnit. Lisäksi käyn joka toinen viikko ohjatusti kuntosalilla. Kuntosalityöskentely on jonkin verran haastavaa oikeiden asentojen löytämiseksi. Lähinnä siellä tarvii olla mukana henkilö, joka katsoo selän oikeaa asentoa koko ajan.

Tänään olin ensimmäistä kertaa Zumba-tunnilla. Olen haaveillut tanssitunneista ja pääsin jonkin verran jo lattaritunnelmaan, joten ehkä se tanssituntihaavekaan ei enää kaukana ole. Akun kanssa tähdätään ensi syksylle tavoitteeseen, että juoksisin 10km juoksun Tampereella syksyllä 2015. Tekniikka on kunnossa ja lantio pysyy juostessa kropan alla. Vauhti on tällä hetkellä se joka tappaa. Että tällä hetkellä näyttää valoisalta. Ja kun itse jaksaa uskoa omiin unelmiin, niin kyllähän ne sieltä joskus toteutuksen puolellekin pääsevät. Toisilla nopeammin ja mun kohdalla näköjään pidemmän kaavan kautta. Eli kyllä mä vielä teille sen puolikkaankin juoksen. ;)

Kuka nyt katsoo peilistä, kun vuosi on viime tammikuusta kulunut. Vuosi sitten katsoi itkuinen selviytyjä, tänään katsoo onnellisempi, kiitollisempi ja liikkuvampi leidi, joka uskaltaa jo unelmoida jostakin. Se on paljon se.

Mä haluan välittää tämän blogin kautta terveisiä niille lukijoille, jotka kiihkeästi etsivät tietoa netistä häpyluun/eturamuksen/istuinluun murtumaan/rasitusosteopatiaan liittyen. Jos etsit tietoa itsesi takia, niin tsemppiä kuntoutumiseen. Älä ole liian hätäinen. Kuntoutuminen on hidasta, se tekee kipeetä, masentaa ja lyö kasvoille silloinkin kun ei tarvitsisi. Se kuuluu asiaan. Anna itsellesi ja kropallesi aikaa. Keskity löytämään elämästä muita mukavia, mielekkäitä ja hauskojakin asioita. Niitä löytyy kyllä, kun annat niillekin mahdollisuuden. Etsi itsestäsi kaikki vahvuudet esiin ja nauti niistä (mun vahvuuden lähteille pääset täällä) . Vaikka vamma muuttaa sinua, anna sen tehdä se hyvällä tavalla. Usko omiin unelmiin, mutta älä pakota niiden tapahtumista. Ne tapahtuu, kun niiden aika on. Laske aikaa. Seuraa kiputilannetta. Siitä hetkestä, kun sykkivä murtumakipu lakkaa KOKONAAN, kerro tuohon kulunut aika kolmella. (minulla 9kk. Annan siis kropalleni aikaa 3x9kk toipumiseen ennalleen eli 27kk, se on 2v 3kk, josta nyt on jäljellä 18kk) Anna kropalle tuo aika. Kuuntele kropan viestejä tarkkaan ja lepää heti kun kipuviesti tulee liian voimakkaaksi. Se kiristää hermoa, mutta on sen arvoista. Yksikään huono treeni ei ole sen arvoinen, että ottaa kuntoutumisessa takapakkia monta kuukautta. Mä kirosin viimeksi tällaista tilannetta Akulle vajaa viikko sitten. Parin päivän levolla homma oli hanskassa ja tällä viikolla on taas laitettu jalalla koreasti Elixian saleilla. Eli anna aikaa, itke, naura, ole oma itsesi. Aina ei tarvi jaksaa. Hymyile. Nauti elämän monista asioista, niitä löytyy muualtakin kuin liikunnasta.

Ja jos etsit tietoa läheisesi sairastamisen takia, ole vahva. Ihminen, joka ei saa itse kunnolla puettua housuja jalkaan, kannettua kassia, jokainen askel sattuu jne. on psyykkisesti erittäin kovilla. Saat läheisenä tuta sen kivun, joka näkyy ulospäin. Mutta se on pieni osa siitä, minkä sairastava vierelläsi kantaa. Auta silloinkin arjessa kun toinen ei sitä pyydä. Ilahduta aina silloin tällöin. Osoita, että elämässä on muitakin hyvää mieltä tuottavia asioita kuin liikkuminen. Osoita, että läheisesi kelpaa kipeänä (ja kilojakin keränneenä,  erityisesti naiselle kropan muutos voi olla järkytys). Ole läsnä, kuuntele ja kuule nekin viestit, joita ei sanota. Älä kysy joka päivä, että vieläkö on kipeä, kun se on. Muista, että kyseessä on vuosien paranemisprosessi, vaikka aluksi se tuntuukin jäätävältä ajatella. Anna toiselle aikaa parantua. Itkun hetkellä riittää kun olet läsnä. Kipua et saa toiselta pois otettua, riittää kun olet läsnä. Ole läsnä myös niissä hetkissä, kun läheisellä on hyvä olla. Tue, ole vahva ja läsnä. Siinäpä ne ohjeet.

Asiasta sinällään on vaikea löytää tietoa sen harvinaisuuden vuoksi. Kysykää blogin kommenteissa, jos kysyttävää. Vastaan ja jos en tiedä, niin yritän etsiä kanssasi vastausta. Yhdessä näitäkin asioita on helpompi pähkäillä. Pysykääpä langoilla. Nää langat laulaa ja voi hyvin.