Viimeksi olen päivittänyt tätä blogiani heinäkuussa. Oikeastaan paristakin syystä. Kuntoutuminen on ollut edestakaisin sahaavaa, olen ollut 4 kertaa kipeänä viime syksyn aikana ja siihen vielä sitten melko kiireinen päälle. Mutta jotain positiivista tämän murtuman kuntoutumisessa on tapahtunut.
Nyt takana on siis 1 vuosi 9kk ja 5päivää, kun lantioni luut päättivät yhteistyönsä muun kropan kanssa. Ja onhan olleet pitkät kuukaudet. Kun nyt peilaan vuoden takaiseen tilanteeseen, on kuntoutuminen tapahtunut varmaankin kohtuullisesti aikataulussa, vaikka se musta itsestäni tuntuukin kuoleman hitaalta kuntoutumiselta. Viime vuonna tähän aikaan, mun ryhti oli lievästi olkapäistä etukumara, sillä tiedostamattani kompensoin kiputilaa muuttamalla asentoani. Kävelin toispuoleisesti, istuin vallan oikealla puolella tai tuolin reunalla ja seisoin pääosin jalkojen ulkosyrjillä. Kävellessä kevensin tiedostamattani vasemman jalan astumista niin, että käytin astumiseen jalan ulkosyrjää. Portaita kuljin vetämällä toisella kädellä voimakkasti kroppaa tukien. Autoa ajoin korotetulta tyynyltä, jotta lantion ja reiden kulma saatiin alle 90 asteen kulmaan. Istuessa alas kudokset saattoivat vamma-alueella "revetä" aiheuttaen pitkittyneitä kiputiloja. Kipu oli kuitenkin tuolloinkin jatkuvaa. Muistan sen tunteen kun lääkkeiden voimalla helmikuussa 2014 taisi olla ensimmäisiä ns. kivuttomia hetkiä. Ei välttämättä koko päivää, mutta kokonaisia yhtäjaksoisia tunteja kivutonta aikaa. Se oli luksusta silloin. Fysioterapeutit Sari Ratas ja Harri Laine Sääksjärven fysiopisteessä tekivät koko ajan parhaansa eivätkä antaneet periksi. Jalkaa teipattiin, sille annettiin sähköä kotonakin, faskialinjoja hoidettiin viikoittain. Hoito saattoi nostaa jopa lämpöä, niin rankkaa se välillä oli kropalle. Tärkeää tuossa hoidon vaiheessa oli se, että minulla oli asiansaosaavat, luotettavat ja erityisen sinnikkäät fysioterapeutit. Sain hoitoa kun sitä tarvittiin. Joskus useamman kerran viikossa. Tärkeää oli myös se, että pääsi juttelemaan vammasta ihmisen kanssa, jolla oli jonkinlainen käsitys siitä, miten ko. vammaa voitaisiin kuntouttaa. Se oli helpottavaa, koska siihen saakka oli juossut lääkärissä ja muilla alan spesiaaliosaajilla ja kenestäkään ei ollut siinä vaiheessa ollut muuta kuin lääkinnällistä hyötyä. Ja sekin kovin vähäistä. Jälkikäteen sanottuna, voisin arvioida, että lantion seudun murtumista kärsiviä ihmisiä ei saa jättää yksin kuntoutumaan, elämäänsä arkeaan yksin kuntoutumisen keskellä eikä miettimään yksin kuntoutumisensa vaihtoehtoja/avun lähteitä.
Näin kirjoittaessa nousee kieltämättä itku kurkkuun. Ei ollut psyykkisesti mitenkään helppoa aikaa, mutta ei ollut varaa kyllä romahtaakaan. Jatkuva murtumasta johtuva sykkivä hermokipu oli jollain lailla tammikuun aikana (9kk murtuman syntymisestä) saatu juuri rauhoittumaan marras-joulukuussa olleella totaalisella levolla ja ilmeisesti luu paranemaan. (marraskuussa 2013 otetuissa toisissa magneeteissa luu oli lähes kokonaan parantunut, muttei aivan kokonaan) Jäljellä oli siis hermokudosperäinen kipu sekä paranevien kudosten tuottamat kivut. Lisäksi ainakin naisena kuukausittainen hormonaalinen aineenvaihdunnan vaihtelu aiheutti vielä keväällä 2014 2 viikon välein ilmeneviä kipuja alueella. Lisäksi selittämättömiä kipuja löytyi myös pakaroiden sekä alaselän alueelta.
Kevään aikana opettelin siis uudelleen seisomaan, kävelemään ja istumaan. Töissä pääosin kuitenkin istuin joko tuolin reunalla tai seisoin. Erilaisia liikuntamuotoja kokeiltiin helmi-huhtikuussa, kunnes kivut tulivat runsaina takaisin. Toukokuussa saamani anafylaksian jälkeiseen kortisonihoitoon sitten kivut loppuivat. Fysiatri Eero Penttinen Terveystalolta arvioi minulle, että hermokudoksen palautumiseen menee vielä pitkä aika. Minulla oli erittäin paljon pitkittynyt murtuman hoito takana, jonka aikana hermokivun hoito ei ollut myöskään onnistunut. Tämä johti pitkittyneeseen hermokipuun, jolloin aivot ikäänkuin saavat kipuviestejä ilmankin, että alueella varsinaista kipua olisi.
Kesän aikana kävelin paljon. Kävelin, kävelin ja kävelin. Juoksin 200m vetojakin joskus, kokeilumielessä. Ihana tuuli kasvoilla ja hiuksissa. Mukava tuntea edes pieni hikikarpalo iholla. Se oli kultaa yli vuoden liikkumattoman ajan jälkeen. Ajan, jolloin usko meinasi mennä itseltä ja fyssareiltakin paranemisen aikatauluun. Keväällä oli täysin epäselvää kykenisinkö esim. koskaan uudelleen juoksemaan.
Kun kivut olivat pysyneet poissa ja kroppa kestänyt muutamia rauhallisia ryhmäliikuntojakin Elixialla, aloitin pt:n kanssa tekemisen elokuussa. Tällöin vähennettiin fysioterapiaa. Siihen saakka olin käynyt marraskuusta 2013-elokuuhun 2014 keskimäärin kerran viikossa fysioterapiassa. Ptnä toimii edelleen samainen Aku Borenius. Tosin treenit tapahtuvat tällä hetkellä ulkona. Ulkotreenit ovat kahvakuulaa, muuta voimaharjoittelua, juoksuharjoittelua, mäkiharjoittelua jne. Akun kanssa tapaan noin 1 kahdessa viikossa. Toisinaan tiiviimmin ja toisinaan harvemmin, riippuen oonko ollut kipeänä vai en.
Tosiaan tänä syksynä on vaivannut jatkuvat flunssat sekä vatsa. Käytin vuoden verran melko kovia lääkkeitä ja melkoisia määriä, joten ilmeisesti vatsa ei hoidosta tykännyt. Mikä sinänsä oli odotettavissa. Nyt on jo kuukauden verran mennyt paremmin, joten toivotaan, että tässä olisi nyt parempi vuosi näkyvissä. Eturamuksen, istuinluun ja häpyluun osalta tilanne on huomattavasti paljon parempi. Edelleenkään en kykene käymään body pump -tyyppisillä kyykkäykseen perustuvilla tunneilla. Myös kahvakuulatunnit ovat kyseenalaisia.
Ryhmäliikuntatunteja on kalenteriin kertymässä yllättävän hyvin. Tykkään Elixialla käydä erityisesti Johanna Merosen ohjaamilla tunneilla. Nyt kokeilussa ovat Core -tunti, Zumba, Healthy Back, Yoga Fire & Soul sekä venyttelytunnit. Lisäksi käyn joka toinen viikko ohjatusti kuntosalilla. Kuntosalityöskentely on jonkin verran haastavaa oikeiden asentojen löytämiseksi. Lähinnä siellä tarvii olla mukana henkilö, joka katsoo selän oikeaa asentoa koko ajan.
Tänään olin ensimmäistä kertaa Zumba-tunnilla. Olen haaveillut tanssitunneista ja pääsin jonkin verran jo lattaritunnelmaan, joten ehkä se tanssituntihaavekaan ei enää kaukana ole. Akun kanssa tähdätään ensi syksylle tavoitteeseen, että juoksisin 10km juoksun Tampereella syksyllä 2015. Tekniikka on kunnossa ja lantio pysyy juostessa kropan alla. Vauhti on tällä hetkellä se joka tappaa. Että tällä hetkellä näyttää valoisalta. Ja kun itse jaksaa uskoa omiin unelmiin, niin kyllähän ne sieltä joskus toteutuksen puolellekin pääsevät. Toisilla nopeammin ja mun kohdalla näköjään pidemmän kaavan kautta. Eli kyllä mä vielä teille sen puolikkaankin juoksen. ;)
Kuka nyt katsoo peilistä, kun vuosi on viime tammikuusta kulunut. Vuosi sitten katsoi itkuinen selviytyjä, tänään katsoo onnellisempi, kiitollisempi ja liikkuvampi leidi, joka uskaltaa jo unelmoida jostakin. Se on paljon se.
Mä haluan välittää tämän blogin kautta terveisiä niille lukijoille, jotka kiihkeästi etsivät tietoa netistä häpyluun/eturamuksen/istuinluun murtumaan/rasitusosteopatiaan liittyen. Jos etsit tietoa itsesi takia, niin tsemppiä kuntoutumiseen. Älä ole liian hätäinen. Kuntoutuminen on hidasta, se tekee kipeetä, masentaa ja lyö kasvoille silloinkin kun ei tarvitsisi. Se kuuluu asiaan. Anna itsellesi ja kropallesi aikaa. Keskity löytämään elämästä muita mukavia, mielekkäitä ja hauskojakin asioita. Niitä löytyy kyllä, kun annat niillekin mahdollisuuden. Etsi itsestäsi kaikki vahvuudet esiin ja nauti niistä (mun vahvuuden lähteille pääset täällä) . Vaikka vamma muuttaa sinua, anna sen tehdä se hyvällä tavalla. Usko omiin unelmiin, mutta älä pakota niiden tapahtumista. Ne tapahtuu, kun niiden aika on. Laske aikaa. Seuraa kiputilannetta. Siitä hetkestä, kun sykkivä murtumakipu lakkaa KOKONAAN, kerro tuohon kulunut aika kolmella. (minulla 9kk. Annan siis kropalleni aikaa 3x9kk toipumiseen ennalleen eli 27kk, se on 2v 3kk, josta nyt on jäljellä 18kk) Anna kropalle tuo aika. Kuuntele kropan viestejä tarkkaan ja lepää heti kun kipuviesti tulee liian voimakkaaksi. Se kiristää hermoa, mutta on sen arvoista. Yksikään huono treeni ei ole sen arvoinen, että ottaa kuntoutumisessa takapakkia monta kuukautta. Mä kirosin viimeksi tällaista tilannetta Akulle vajaa viikko sitten. Parin päivän levolla homma oli hanskassa ja tällä viikolla on taas laitettu jalalla koreasti Elixian saleilla. Eli anna aikaa, itke, naura, ole oma itsesi. Aina ei tarvi jaksaa. Hymyile. Nauti elämän monista asioista, niitä löytyy muualtakin kuin liikunnasta.
Ja jos etsit tietoa läheisesi sairastamisen takia, ole vahva. Ihminen, joka ei saa itse kunnolla puettua housuja jalkaan, kannettua kassia, jokainen askel sattuu jne. on psyykkisesti erittäin kovilla. Saat läheisenä tuta sen kivun, joka näkyy ulospäin. Mutta se on pieni osa siitä, minkä sairastava vierelläsi kantaa. Auta silloinkin arjessa kun toinen ei sitä pyydä. Ilahduta aina silloin tällöin. Osoita, että elämässä on muitakin hyvää mieltä tuottavia asioita kuin liikkuminen. Osoita, että läheisesi kelpaa kipeänä (ja kilojakin keränneenä, erityisesti naiselle kropan muutos voi olla järkytys). Ole läsnä, kuuntele ja kuule nekin viestit, joita ei sanota. Älä kysy joka päivä, että vieläkö on kipeä, kun se on. Muista, että kyseessä on vuosien paranemisprosessi, vaikka aluksi se tuntuukin jäätävältä ajatella. Anna toiselle aikaa parantua. Itkun hetkellä riittää kun olet läsnä. Kipua et saa toiselta pois otettua, riittää kun olet läsnä. Ole läsnä myös niissä hetkissä, kun läheisellä on hyvä olla. Tue, ole vahva ja läsnä. Siinäpä ne ohjeet.
Asiasta sinällään on vaikea löytää tietoa sen harvinaisuuden vuoksi. Kysykää blogin kommenteissa, jos kysyttävää. Vastaan ja jos en tiedä, niin yritän etsiä kanssasi vastausta. Yhdessä näitäkin asioita on helpompi pähkäillä. Pysykääpä langoilla. Nää langat laulaa ja voi hyvin.
