Olen alkukevään aikana nauttinut jokaisesta lenkistä valtavasti. Elänyt ns. hetkessä. Jälkikäteen tiedän itse, että niistä hetkistä on nautittu niin paljon kuin voi. Siltä osin mikään ei kaduta. Opin paljon kehostani, ruokavaliostani, ihmisistä, kuntosalilla käymisestä ja esim. harjoittelun rytmittämisestä. Minulla oli hauskoja hetkiä kavereiden kanssa lenkeillä ja innovatiivisia hetkiä keittiössä. Mahtavaa aikaa niin kauan kuin sitä kesti.
Kesän korvalla sopeutuminen tarkoitti sitä, että luovun asioista, joista pidän kovasti. Olen viimeisen vuoden aikana luopunut itselleni tärkeistä asioista ja ihmisestä. Kesän hetkellä tuntui siltä, että nyt minulta vietiin tapa käsitellä itselleni vaikeita asioita. Juoksu oli parasta omaa aikaa ajatuksille. Nepsy -valmentajana tiedän, että ajattelu helpottuu ja selkeytyy liikkeessä. Se tyhjyyden tunne, kun liikuntamahdollisuudet viedään määrittelemättömäksi ajaksi pois, ei ole mieltä ylentävä. Minulla oli oikeus olla surullinen. Surun ja kiukun läpi aukeaa sitten aikanaan se ovi, jonka kautta niitä mahdollisuuksia pystyy näkemään. Sen aika on tullut heinäkuussa.
Jokainen uusi elämäntilanne vaatii sopeutumista. Omassa tapauksessani sopeutuminen tilapäisestä loukkaantumisesta vamman kuntoutukseen on tarkoittanut asenteen, elämäntavan ja omaa elämää koskevien odotusten sekä unelmien mukauttamista. Se on ollut mahdollisuus tutkia omia elämänarvoja ja sitä mikä itselle on tärkeää. Lisäksi se on saanut minut huomaamaan, kuinka paljon lähelläni on ihmisiä. Tänään lounastaessani erään ystäväni kanssa totesin, että kuntoutuskin voi olla mahdollisuus. Mahdollisuus opetella uintitekniikoita ja vesijuoksua sekä nauttia syksystä sauvakävelyn parissa, vaikka lähtökohtaisesti mikään näistä ei kiinnosta. Ehkä kuntoutuksen myötä löydän uusia näkökulmia liikkumiseen.
Kesän aikana olen oppinut huomaamaan, kuinka tärkeitä oma kotini ja lähelläni olevat ihmiset ovat. En ole nykyisessä asunnossani viettänyt koskaan niin paljon aikaa kuin tänä kesänä olen viettänyt. Kotini on mun linnani. Se pitää niin paikkaansa.
Lähellä olevat ihmiset ovat turvaverkkoni. Kun putoan, joku ottaa kiinni. Sen olen huomannut. Kiitos siitä!
Liikunnan merkitys korostuu koko ajan enemmän. Arki, jossa ei saa oikein tehdä mitään, on tosi raskasta ja tylsää. Pienet kävelyt kavereiden ja ystävien seurassa on arjen herkkua mielelle ja keholle. Myös hetket juoksukouluporukan kanssa ravintoluennoilla ja tsemppaajana radan reunalla ovat olleet unohtumattomia. Kiitos, että sain olla mukana. Ei juoksukoulussa tartte juosta, jos ei pysty! ;)
Hetki sitten tuntui, ettei uskalla toivoa tai unelmoida mitään. Kuitenkin tiedän, että unelmat ohjaavat elämää, joten varovaisia toiveita uskallan ajatusteni perusteella jo heittää tulevaisuudesta. Sellaisia, joita on tullut pohdittua kesän aikana monesta suunnasta.
Toivon, että voisin kävellä pitkän lenkin syksyisessä metsässä koiran kanssa.
Toivon myös, että oppisin olemaan asioissa armollisempi itseäni kohtaan.
Tulevaisuudelta toivon, että vastaavan kokemuksen sattuessa minun ei tarvitsisi asua ja käydä tunnemyrskyä läpi yksin. Toivoisin oikea-aikaista pystyssä pitävää halausta ja ystävällisiä sanoja.
Uudelta elämältäni toivon paljon positiivisia hetkiä, aikaa läheisille ja itselle sekä monta sellaista uutta kokemusta ja asiaa, joista en osaa vielä edes haaveilla.
Uusi tilanne on tuonut mukanaan paljon hyvää. Toisinaan se tuo eteen myös erilaisia toteamuksia, joista pariin haluaisin kommentoida täällä blogissakin.
"Ethän sä näytä kipeeltä."
Ei. Kipu ei näy minusta ulospäin. En makaa kotona verkkareissa hiukset pystyssä räkien kattoon itsesäälissä kierien. Voisin, mutten tee niin. Se, että on kipeä, ei tarkoita sitä että sen pitäisi näkyä ulospäin huolittelemattomuutena tms.. Osaan hymyillä, istua, kävellä ja olla oma itseni kaikesta huolimatta. Rakkauteni kauniisiin vaatteisiin, laukkuihin ja kenkiin ei ole kadonnut kivun myötä. ;) Silloin kun kipu tulee pintaan, on se poskelle vierähtävä kyynel, värähtävä ääni tai huokaisu kesken liikkumisen. No okei, ajoittain ontuminen ja valvominen näkyy. Mut sitä varten on valokynä ja meikki. ;)
"Ai, sä kävelet."
Kyllä. Kävelen ilman keppejä eikä niitä koko aikana ole ollutkaan. Pukeudun itseäni piristäen edelleen ja hakeudun ihmisten ilmoille aina kun se on mahdollista. Yritän kävellä arkikävelyjä niin paljon kuin mahdollista. Se tarkoittaa pienien kaupunkimatkojen kävelyä normaalivauhdilla tai vähän hitaammin. Kävely sattuu eniten pari-kolme tuntia rasituksen jälkeen. Sitä ei yleensä kukaan ole näkemässä. Tilanteestani huolimatta käyn myös tapahtumissa ystävieni kanssa. Elämässä saa ja pitää olla iloja. Eihän tätä muuten jaksa.
Tässä nautiskelen päivällä ostamastani saaristolaisleivästä ja teestä. Käykäähän ostamassa tekin tätä maukasta leipää Lähiruokapuoti Lempistä. Niin herkullista lähiruokaa!!! Olin niin onnekas, että sain käsiini vielä tänään leivottua leipää. Mukavan päivän illan kruunu. :) (Kiitos Hanna!!)
