Huhtikuun 3.päivän aamu. Otin kuvan lenkin alusta. Kirpeä, aurinkoinen pakkasaamu. Juoksin, ilolla. Kunnes lenkin puolivälissä tuntui kipua lantiossa ja vasemmassa jalassa. Ravistelin jalkaa. Ehkä lihas jotenkin kramppaa. Tai jotain. Jatkoin juoksua. Kohta oli selvää, etten voinut pysähtyä ennen kotia, koska tiesin, etten kykenisi kävelemään kunnolla pysähdyttyäni. Ylämäissä tuntui, että koko lantio räjähtää paloiksi. Jatkoin. Kotiin päästyäni soitin ja itkin. Hitto. Hirvee pettymys. Äkkiä hoitoa, jotta voin taas juosta...
...Kesäkuussa teki mieli huutaa, raivota ja itkeä sitä, miten epäreilulta elämä tuntui. Lukuvuosi oli juuri töissä saatu pakettiin ja loman mittainen sairasloma alkanut. Jokaisesta otetusta askeleesta rangaistiin kivulla. Kipu viilsi pitkin vasenta reittä, lantiota ja alaselkää. Aamuisin pohdin miten pääsen sängystä ylös, miten tänään puen housut jalkaan ja miten selviän arjesta yksin. Kesäkuu tuntui kuin olisi lähtenyt syvänmeren sukellukseen ilman happipulloja. Epäreilulta. Siltä, ettei tämä voi tapahtua mulle. Ei mulle. Koska mähän pidin huolta itsestäni. Söin, liikuin ja nukuin. Mä en vaan ansaitse tätä. Siltä tuntui kesäkuu.
Kesäkuun alussa jouduin nielemään karvasta kalkkia. Magneettikuvista selvisi eturamuksen sekä adduktion (lähentäjälihas) insertioalueen rasitus osteopatia sekä adduktion tulehdusta. (suomeksi: etulantion kaaren (ylhäältä-alas istuinluihin asti) luiden, luiden liitosalueiden sekä lähentäjälihaksen liitosalueen rasitusmurtuman esiaste) Kuvien jälkeen olotila oli ristiriitainen. Hyvä oli, että tiedettiin mikä vaivasi. Luusto täynnä nestettä. Huonoa oli se, että tiedossa oli 2 kk lepo (vaikka huhti-toukokuussa oli lepoa ollut jo 1,5kk). Nostelu- ja kantamiskielto heinäkuun puoleen väliin asti. Valona tunnelin päässä tarjoiltiin elokuun alkua, jolloin neidin pitäisi olla todennäköisesti kunnossa. Jos ei, matka uusiin kuviin saattaisi olla edessä. Liikkua ei saa ennenkuin arkiliikkuminen ja arki on kivutonta.
Lääkärikäynnin jälkeen kysymykset alkoivat pyöriä mielessä. Miten kuntoutan itseäni, jos paranen? Miksi tämä tuli minulle? Paljonko on pakko jaksaa? Miksi vamma on paikassa, joka ei ole ihan tavallinen rasitusvamman alue? Miksi vamma on syntynyt? Pystynkö liikkumaan jatkossa normaalisti? Kuka mua voi auttaa? Ja tuhat muuta kysymystä.
Kesäkuussa arki oli lähinnä selviämistä. Askeleet hitaita, istumasta oli vaikea päästä ylös, istuminen sattui pakaran alle, makaaminen sattui selkään, lantioon ja reiteen. Kävely viilsi joka suuntaan. Helpotusta elämään tarjosi Vimovon ja 1g Panadolin viikon mittainen yhteiskuuri, joka tuotti samalla keinuvia fiiliksiä, palelua ja ajoittaista heikkoa oloa. Tulehduskipulääkkeen myötä reiden oireet kuitenkin vähenivät.
Heinäkuun 3.päivänä kykenin kävelemään 800m ilman, että tarvitsin illalla särkylääkkeitä. Tunnelin päässä oli sittenkin valoa. Valoa ovat tuoneet useat ihanat ystävät, jotka ovat jaksaneet ilahduttaa pyytämällä minua mukaan kesän tapahtumiin ja tulemalla luokseni vaikka kahville tai tsemppaamalla facebookissa ollessaan kaukana ja silti halutessaan auttaa. Erityisesti päivinä, jolloin otetaan takapakkia kipujen kanssa, kultaakin tärkeämpiä ovat ystävät ja läheiset jotka ovat läsnä korvineen ja käsineen. Auttavat tarvittaessa. Ymmärtävät huumoriani asiaan liittyen. Ja erityisesti jaksavat kuunnella, myös ne ikävät ajatukset hetkinä kun en ole jaksanut olla yhtään reipas tämän asian äärellä. Joskus kurjinta on se, kun en voi olla varma siitä koska tämä kipuilu loppuu ja loppuuko se lopulta vai opettelenko elämään näiden kipujen kanssa. Toivottavasti jonain päivänä, aikanaan nämäkin loppuisivat. Kun siihen vaan jaksaa uskoa. Silloin kun itseltä usko loppuu, tarvitsee lähelleen ihmisiä valamaan sitä uskoa. Ilman uskoa paranemiseen ei sitä paranemista myöskään tapahdu. Nyt ei ole varaa heittää hanskoja tiskiin, vaan näytetään mistä tämä nainen on tehty. Muustakin kuin murtumaherkästä lantiosta.
Paistaa se aurinko risukasaankin...Heinäkuussa on jaksanut jo hymyillä enemmän. Se on hyvä asia. Liian monta helminauhaa olisi kesäkuun kyynelistä saatu tehtyä. Heinäkuun aikana kivut ovat selvästi vähentyneet. Olen päässyt käymään hierojalla ja tapaamaan ihmisiä erilaisiin tapahtumiin. Viime viikko oli mielestäni jopa hyvä. Minulla oli paljon ohjelmaa ja ihmisiä ympärillä. Ajatukset olivat muissa asioissa ja välillä havahtui huomaamaan, ettei kipuja ollut joissain hetkissä. Hetket saattoivat olla jopa tunteja, mikä oli jo skoolaamisen arvoinen asia.
Eilen kävin kävelemässä asuntoni vieressä olevan 2,2km ympärysmitaltaan olevan järven ympäri. 1,1km paikkeilla oli pakko pysähtyä, mutta 1,1km on enemmän kuin 800m. Tähän asti kykenin kävelemään vauhtia, jolla tuli lämmin. Sen jälkeen oli askel lyhennettävä puoleen, jotta repeämisen tunne pakaran alta ja lonkan sisäkaaresta katoaisi. Hissukseen kävelin loppumatkan kotiin. Illalla kävin poimimassa ystäväni kanssa vadelmia, joista tein ihanaa hilloa. Lisäksi puhuin 2 maratonpuhelua kahden muun ystäväni kanssa. Paljon hyvää eilisessä.
Tiedän, että moni läheisistäni ja ystävistäni lukee blogiani. Kiitos teille kaikesta tuesta, iloisista hetkistä ja uusista ajatuksista. Ilman teitä tämä kesä olisi ollut iäisyyden mittainen.
Tästä päivästä on tasan viikko elokuun alkuun. Kirjoitan tätä tekstiä yöllä, kun eilisen liikkeestä rangaistaan, vieläkin. Joten arkikävely ei vielä suju ja lepoa otetaan muutama päivä taas ennen seuraavaa yritystä. Tarvitaan pieni ihme ennen ensi viikkoa. Elokuussa pitäisi kivut olla poissa. Paljon on jo saavutettu (mm. normaalimittainen askel), mutta ei riittävästi. Odottamiseen väsyneen aika on pitkä. Silti aika loppuu kesken. Pieni ihme, tule jo.
Voi kurjuus kyllä tuota! Paranemisterkut Kaliforniasta!!! Onneksi suunta ja ajatustapa ovat ainakin oikeita :) Ihania kuvia muuten blogissa.
VastaaPoistaVoimia. <3
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista(Säätöä kännykällä, sori)
VastaaPoistaVoi kuinka paljon tuttuja ajatuksia. Mulla tällä hetkellä päällimmäisenä tuo pelko ja epävarmuus tulevaisuuden suhteen. Mut toisaalta, nyt olis vihdoin pakko oppia elämään hetkessä ja nauttimaan niistä hyvistä jutuista elämässä. Pitäis vaan pyrkiä hyväksymään asiat, joita ei voi muuttaa. Eihän se tosiaankaan helppoa ole, eikä poista tuskaa, mut kyllä se auttaa.
En mä nyt kyllä oikeesti osaa sanoa mitään, mikä auttaisi. Vaikka kovasti haluaisin! Ehkä sen, että vaikka tää kaikki on oikeesti ihan sieltä ja syvältä, niin tästä voi myös oppia jotain. Mä kuvittelin oppineeni läksyni sen 9 kuukauden aikana, mut en oppinut. Silti vedin itseni ihan piippuun ja ylikunnon partaalle ennen tätä nykyistä telakkaa. En tarkoita, että sulla ois samaa ongelmaa, mut tarkoitan sitä, että aina näissä kriiseissä on kuitenkin mahdollisuus. Mahdollisuus oppia uutta, ajatella asioita ja miettiä omia arvojaan. Ehkäpä myös keksiä jotain, mitä ei normaalissa arjen kiireessä koskaan tulisi keksineeksi.
Hirveesti tsemppiä ja voimia sulle toipumiseen! Mä oon varma, että sä selviät tästä ja sen jälkeen oot vaan entistä vahvempi. Ja mielelläni kuulisin, miten sun toipuminen etenee!
Kiitos Sinille ja Saaralle! <3
VastaaPoistaSuvi, kiitos ajatuksista. :) On lohduttavaa kuulla, että tilanteesta johtuvat ajatukset ovat tuttuja. Joskus kokee olevansa aika yksin niiden kanssa.
Olen pohtinut samaa tuosta mahdollisuudesta. Se, mitä elämässään ei voi muuttaa, on otettavana mahdollisuutena. Muistan pääministerimme sanoneen joskus jotenkin näin: "On kaksi vaihtoehtoa. Joko lamaantua ja tehdä ei mitään. Odottaa. Tai toimia. Yrittää vaikuttaa siihen mitä tuleman pitää ja luoda itselleen mahdollisuuksia." Viisaita sanoja.
Ehkä nyt oli vain aika pysähtyä kuuntelemaan muita ja itseä. Toivottavasti opin siitä. :)
Toivon, että sun kuntoutuminen etenee toivotulla tavalla. Laittele kommentteihin rohkeasti omia ajatuksiasi. Niitä on kiva kuulla. :)
Rasmu ja rasitus osteopatiaan liittyen on niin vähän kuntoutustarinoita luettavana, joten toivottavasti näistä teksteistä olisi hyötyä muille vastaavissa tilanteissa oleville. Realistinen, mutta positiivinen tarina kuntoutumisesta lienee paikallaan. :)
Varmasti kommentoin useamminkin. :) Tuon uusimman tekstin ajatukset kuulostivat musta hyviltä! Koitetaan nyt ottaa tää vaan oppimiskokemuksena ja mahdollisuutena uuteen, parempaan tulevaisuuteen! :)
VastaaPoistaNäin tehdään! :)
Poista