Ihan tavallinen lauantai

Heräsin ihan tavalliseen lauantaihin vähitellen. Pikkuhiljaa verhojen raosta huoneeseen hiipivä valo teki tehtävänsä. Availin siinä silmiäni ja olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Vasen jalka oli vähän kipeä, kylki enemmän ja selkä oli kokenut ilmeisesti selkäsaunan yön aikana. Alaselässä oli sellainen tunne kuin siitä notkosta olisi kasvanut Grand Canyonin kokoinen. Ehkä se ei vaan ole tunne. Siitä tunnustellen ja venytellen ylös Suuresta kanjonista huolimatta. Hemmottelin itseäni herkkuaamiaisella, joka sisälsi elämäni ensimmäisen ja vieläpä itsetehdyn uppomunan. Näillä käynnisteltiin ihan tavallinen lauantai.

Päivällä hain karvakuonon hoitoon ja ilokseni seuraavan viikon ajaksi. Ihanaa, kun kotona on seuraa. Tuo karvainen ystävä seuraa ihan kantapäillä koko ajan, minne tahansa menenkin.

Alkuillasta lähdin tuon karvakuonon kanssa lenkille. Istuminen ja paikallaan seisominen tekee sen verran kipeetä, että teki mieli kävelemään. Se helpottaa jonkin verran. Tein tosi hitaan lenkin nauttien lämpimästä syysillasta. Kuvailin syksyistä luontoa ja nautin päivästä.

Huomasin lenkillä, kuinka harvinaisiksi nämä tavalliset lauantait ovat tulleet. Hyvin harvoin saan olla koko lauantain kotona ja nauttia siitä tekemisen vapaudesta, jota vapaapäivä tarjoilee. Ihan tavallisesta lauantaista tuleekin ihan extrasuperhyvä lauantai.

Lenkin vauhti ei päätä hiponut. Yritin kävellä mahd. matalilla sykkeillä kohtuullisesti siinä onnistuenkin. Lenkin mitaksi taisi tulla sellainen 5km ja aikaa siihen käytin 1,5h, josta taisi kyllä kuvaamiseen mennä yksi puolisen tuntia. Muutama ihana syksyinen tunnelmakuva teillekin tässä postauksessa.

Ensi viikolla ajattelin nauttia tästä luonnosta ja lenkkeilyseurasta niin paljon kuin mahdollista. Joka päivä aamuisin kierrän tuon kotini vieressä olevan pienen järven. Siitä lenkistä tulee reilu 2km mittainen. Tavoite aikaa ei ole. Pääasia on, että lenkin päätteeksi olisi lämmin ja ympäri päästään ilman kipua. Tämän lisäksi pyrin tekemään 5-6,5km lenkin 3 kertaa ensi viikon aikana. Liikuntamäärä on kova jalan kuntoon nähden, mutta toivotaan, että se vähän helpottaisi tuon selän tilannetta. Toki pitää kroppaa kuunnella ja sen mukaan sitten mennään. Katsotaan missä ollaan ensi viikon lopulla.

Kävelyjen lisäksi olen yrittänyt tehdä itselleni jonkinlaista kotiohjelmaa syvien lihasten vahvistamiseen. Välineinä voin käyttää mattoa, jumppapalloa, pilatesrengasta tai tasapainotyynyä. Saapa nähdä mitä saan aikaiseksi. Myös jonkinlainen venyttelyohjelma pitäisi varmaan saada tehtyä. Molemmat ohjelmat helpottaisi tätä kotityöskentelyä eikä tarvitsisi miettiä aina itse "Mitähän mä seuraavaksi keksisin?" Yksin jäämisen tunteen ja tuon "Mieti se itse" -ohjeistukset mä olen kokenut tässä kuntoutumisessa tosi raskaaksi monella tavalla.

Kivun kanssa eläminen väsyttää. Viimeksi tällä viikolla kysyin äidiltäni puhelimessa, että miksi mun kroppani ei kestä mitään (olin ostamassa 2 uudet tasapohjaiset syyskengät, jotta voisin arkena kävellä ilman että jalka kipeytyy), miksi se ei parane ja miksi tää kaikki tapahtuu mulle ja juuri nyt. MIKSI? Tässä matkan varrella on tullut hyväksyttäväksi monta omaan kroppaan ja toiminnallisuuteen liittyvää tekijää. Monta kertaa saan itseni kiinni ajattelemasta "Kun joku vaan kertois, että pitääkö mun alkaa hyväksyä nämä rajoitteet pysyviksi vai voinko luottaa siihen, että vielä jonain päivänä...?" Silloin kun on kipeä, se muuttaa ihmistä. Tulee hyvää ja huonoa. Mä huomaan, että mulla on toisinaan lyhyempi pinna tai suusta pääsee kärsimättömämpiä lauseita kuin ennen. Ja se ei aina ole hyvä asia, jos ollenkaan.
Toinen asia on se, että teen töitä jatkuvasti ongelmanratkaisun parissa ja kotiin tullessa ei kiinnosta pätkääkään alkaa miettimään esim. syvien lihasten treenausharjoitteita. Monta kertaa käy mielessä, että tarttisin tähän ihmisen, joka sanoisi mitä teen ja voisin luottaa siihen, että ko. henkilö antaa sellaiset ohjeet, joilla paikat eivät hajoa vaan ne vahvistuvat (Tähän tulee muutos toivottavasti marraskuun alusta!Ihanaa!).
Vaikeaksi kuntoutumisen tekee myös nämä kivut, kun en tiedä mistä ne tulevat ja miksi, ja mikä kipu ns. "kuuluu asiaan" ja minkälaisesta kivusta pitäisi olla huolissaan. Sen keväältä opin, että kovinkaan moni lääketieteen parissa työskentelevä ei pysähtynyt kuulemaan kiputasoon liittyviä asioita ja toimivat ko. asiasta piittaamatta (jopa sanoen, että "et simä voi olla kipeä"). Vasta erikoislääkärille päästyäni kiputila otettiin tosissaan, vaikka sieltäkin tuli vielä niitä "liiku kivun rajoissa" -tyyppisiä ohjeita, jotka jälkikäteen ajateltuna olivat täysin vääriä. Lisäksi lääkäreiden olisi pitänyt kyetä arvioimaan työkuntoisuuteni. Jos kiputilaan liittyvää kertomustani olisi kuunneltu, oltaisiinko nyt tässä?
Neljäntenä asiana tässä on kuntoumiseen liittyvä henkinen tuki. Välillä on itse niin väsynyt selvittämään kaikkia mahdollisuuksia ja kokeilemaan erilaisia asioita, että toivoisi rinnalla kulkevan ihmisen, joka pitäisi mun puolia silloin kun en itse niin jaksa tehdä ja joka huomaisi sanomatta sen väsymyksen kasvoilta. Eikä se halauskaan aika ajoin pahaa tekisi. Mä olen mestari hymyilyssä ja kuntoutumiseen liittyvien asioiden sekä erityisesti tunteiden peittelyssä, joten eipä se ole ihme, että muiden on vaikea näitä asioita huomata.
Lisäksi kuntoutumisprosessiin liittyvä taloudellinen tilanne ei ole ainakaan omiaan vähentämään henkistä stressiä. Nopeasti laskettuna lääkäreihin, lääkkeisiin, hierontaan, osteopaatillakäymiseen jne. on uponnut määrätön määrä rahaa. Loppuvuoden aikana fysioterapia tulee maksamaan noin 500€ ja muut kustannukset ovat 200-300€ luokkaa. Toivottavasti saisin työterveydestä nyt edes lähetteen sinne fyssarille, kun sitä en pyydettäessä saanut kesäkuussa. Lähetteellä saisin Kela-korvauksen hoidosta ja näin omia kustannuksia vähän alemmaksi.

Toisaalta kuntoutuminen on tuonut mun elämään paljon uusia ihmisiä, uusia tapoja tarkastella mikä elämässä on hyvin ja huomannut elämässäni niitä asioita, joita todella arvostan. Se on korvaamatonta!
Tänään lenkillä syksyyn, ihaniin luonnon yksityiskohtiin, koiraan ja nautinnolliseen kävelyyn keskittyen havahduin pohtimaan liikunnan iloa. Suon tuoksuisessa metsässä askeleen osuessa pehmeään polkupohjaan mulle tuli hirvittävä ikävä tanssimaan. Se vois olla unelma, josta pitää kiinni tästä kaikesta kropan toimimattomuudesta huolimatta. Ehkä mä voisin ens vuonna kokeilla. Ensin vaikka kerran kaks kuussa, ja sit pikkuhiljaa enemmän. Unelmia pitää olla.

Illan mittaan olen tässä leiponut omenatuorejuustokakkua huomiseksi, katsellut leffaa, silitellyt karvakuonoa ja nauttinut remontoidun asuntoni harmonisesta tunnelmasta. Kaikesta huolimatta on hyvä olla ja sielu lepää. Ihanaa viikonloppua teille.